Kaija Kärkinen 1986

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Laulaja Kaija Kärkinen:

"Mustiolla 24.02.2002:

Kannoin pienehkön muuttokuormani Rovaniemelle, Ratakadun opiskelijasoluun, syksyllä 1981. Takana oli lapsuus ja koulut Sodankylässä, ja edessä ihan kaikki. Lukiosta olin napannut mukaani muutaman ällän, joiden avulla kuvittelin urani urkenevan, kunhan vain keksisin, minkä uran.

No, loppujen lopuksi elämääni Rovaniemellä tulivat ohjailemaan aivan toiset ällät, nimittäin LYT ja LATO. Se kolmas ällä, Lapin yliopisto (silloin korkeakoulu), jäi selkeästi taka-alalle, sinnittelin siellä kuitenkin päättöharjoitteluun saakka. Gradu on edelleen tekemättä...

Ihan ensimmäisenä ei ujo Sodankylän tyttö uskaltautunut ylioppilasteatterin ovia kolkuttelemaan, näyttivät niin kovin fiksuilta ja taiteellisilta koko porukka. Vietin vuoden Kansankorkeakoulussa, tutustuin solunaapureihin, mm. Laasosen Ilkkaan, joka rohkaisi arkajalkaa mukaan.

Syksyllä -82 aloitin kasvatustieteen opinnot, ja kynnys LYTtiinkin tuntui olevan jo matalampi. Aloitettiin kaikenlaisilla perusharjoituksilla, ja Ruikan Maarit otti untuvikot raudanlujaan hoivaansa. Minusta oli hienoa, että lähdettiin heti tekemään tosissaan, hakemaan kiinteää ryhmähenkeä ja valmistamaan kunnianhimoisia produktioita. Varmaankin tietty turkkalaisuus paistoi metodeissa, mutta hauskanpitoakaan ei unohdettu.

Ensimmäinen näytelmä, jonka silloinen ensemble valmisti Maaritin ohjauksessa, oli Haavoittunut Enkeli keväällä -83. Muistan, että harjoitusaika oli välillä hyvinkin myrskyisää, kun varsin erilaiset henkilökemiat törmäilivät toisiinsa. Kelpo esitys siitä kuitenkin tuli, matkasimme sen kanssa Helsinkiin ylioppilasteatteripäivillekin.

Jo Enkelin tekemisen aikaan kävi selväksi, että musiikilla oli todella suuri osuus tuotannossa. Lähes jokaisessa proggiksessa oli mukana bändi, ja säveltäjiä löytyi omasta porukasta, mm. Rissasen Otto, Viirin Jukka, Silanderin Mikko...
Bändin ydinryhmää olivat mm. Juha Salla, Eki Kaikkonen, Kari Mehtälä, Hande Mikkola ja Mikko Silander. En uskalla luetella enempää, unohdan kuitenkin jonkun tärkeän...

Minun aikani jakautui siis LYTin ja LATOn kesken. LATO (Lapin Akateeminen TanssiOrkesteri) muodostui, kas kummaa, samasta ydinryhmästä kuin LYTin bändi. Ohjelmistomme kylläkin karttoi kaikkea teatterimaisuutta, me soitimme covereita rockista bluesiin ja pidimme hauskaa.

Seuraavana vuonna valmistui LAVAP Kaupunginteatterin isolle näyttämölle, ja se oli uhoa se, mutta hauskaa. Vuonna -85 tehtiin Ruikan Maaritin kanssa Lumen Pelko, joka pohjautui Timo K. Mukan teksteihin. Pidän sitä ehdottomasti kunnianhimoisimpana ja hienoimpana työnä, jossa sain olla mukana. Koko työryhmä oli niin uskomattoman yhtenäinen ja samoille aalloille virittynyt, että sen täytyi onnistua. Ja se onnistui. Lappilaiset ottivat jutun omakseen, ja kesällä -86 kävimme Wienissä teatterifestareilla ylittämässä kieli- ja kulttuurirajoja .

Olin mukana myös kahdessa lastennäytelmässä, Niskasen Kaisun Tirlittanissa ja Laasosen Ilkan Pekka Töpöhännässä (jossa muuten oli kaikkien aikojen hurmaavin Pilli ja Pulla-pari: Timo Uusitalo ja Pekka Kerkelä). Maakuntakierrokset pienillä kouluilla olivat rankkoja mutta antoisia, ja lasten innostunut palaute motivoi pitkään.

Joitakin kabareitakin tehtiin Ylioppilaskunnan vappubileitä varten, mm. Haltun Krissen kanssa Jos sais keväällä -86. Se jäikin viimeisekseni, koska samaisena keväänä pyrin Teatterikorkeaan kolmatta kertaa, ja pääsin. Koivulan Pertti oli jo siellä, Halttu ja Ruikka tulivat vuotta myöhemmin. Pohjolan Panu pääsi samana vuonna valo- ja äänisuunnittelulinjalle. Karjalaisen Anne ei koskaan pyrkinyt, olisi kyllä päässyt...

Olimme tottuneet tekemään työtä, kaikkea mikä liittyy esityksen valmistamiseen. Olimme kunnianhimoisia ensimmäisistä produktioista lähtien, ehkä joskus liiankin tosissamme, mutta ehkä olimme myös salaa valmistautuneet siihen että harrastus muuttuisi ammatiksi.

LYT harjoitteli milloin missäkin; korkeakoululla, linja-autoaseman kellarissa, teatterilla, kunnes päästiin omiin tiloihin ruokakaupan vintille. Mutta olohuone pysyi samana: Tupsu oli aina matkan varrella.

Vaikka olimme melkoisen yhtenäinen ryhmä, me silloiset lyttiläiset, on yhteydenpito ikävä kyllä jäänyt vähälle myöhemmin. Tämä Etelä-Suomi taitaa olla niin syrjässä... Maaritin uraa tietysti seuraan, viimeksi näin hänen ohjaamansa Sadan Vuoden Yksinäisyyden Turussa, kannatti katsoa.

LYTin nykyisistä vaiheista en juurikaan tiedä, täytynee lukea historiikista. Toivon todella, että teatteri on voimissaan , ja että aina tulee uusia innostuneita, jotka jaksavat tehdä omannäköistään teatteria. Ja miksipä ei tulisi!

Kun tämä arki taitaa opiskelijoillakin olla kovin totista puurtamista, niin aina tarvitaan teatteria, joka uskaltaa tehdä tyhmiä kysymyksiä, niin kuin vaikka että MIKSI. Ja hauskaa pitää olla kans!"